(reissuun lähtö 2011)
***Kuluneena vuotena Mies valmistui tohtoriksi ja aloitti työt tutkijakammion ulkopuolisessa maailmassa, tykäten työstänsä ihmisten parissa.
***Esikoinen käy koulua, harrastaa musiikkia ja kasvaa silmissä kaikin tavoin. Upea säteilevä-sydäminen nuorimies. Haasteita tälle talvelle ovat tarjonneet mm. yläkoulun valinta, musiikkiluokalle hakeminen sekä se että bestis menee sitten ensi vuonna toiseen kouluun. Sitä surraan jo nyt. Ymmärrettävästi.
***Tiukuseni aloitti ekaluokan ja opettajan kanssa tulimme pian siihen tulokseen, että neitokaiselle olisi parempi hypätä ensimmäisen luokan yli. Onneksemme kyseisessä koulussa tuollainen oli mahdollista. Sydän syrjällään katselin kun innokas oppija palasi päivä toisensa jälkeen koulusta sanoen: "Emmie oppinu tänäänkään mittään uutta. Mie kai jo tiijän liikaa?" Onneksemme tokaluokka tarjoaa oppimisen iloa. Musiikki- ja kuvataideharrastukset tuntuvat myös mielekkäiltä. Joskin ensi vuonna taidekoulu saa jäädä, hän kun haluaa rueta tanssimaan :)
*** Ja nuorimmainen on päivähoidossa ensimmäistä kertaa ilman siskoaan. Urheiluharrastus ilahduttaa tuota tuumailijaa. Sekä lukeminen ja laskeminen. Siskon 1. luokan vähänkäytetyt äikän ja matikan kirjat tulivat hyvään käyttöön ;) Hiukan tosin mietityttää, että mitähän se Taiga tekee ensi vuonna, kun vihdoin pääsee eskariin? Mutta jos kaveri on 4-vuotiaana oppinut itse lukemaan, niin olisihan se ihme, jos ei nyt 6-vuotta täytettyään olisi sujuva lukemisessa ja laskemisessa?
(Vuoristomaan maisemia viime kesältä. Siellä sielu lepää)
Mutta nyt tuohon otsikkoon!
Valmistuttuani olin lopussa, piipussa, uupunut. Millä nimellä sitä haluaakaan kutsua? Miun olisi pitänyt rynnätä vastavalmistuneena tarjoamaan itseäni työnantajille ja markkinoida miten hyvä työntekijä olisinkaan. Olisi. Pitänyt. Sen sijaan päätimme mieheni kanssa, että perheellemme, miulle, yhteiskunnalle on parempi, että mie hoidan itseni kuntoon ensin. Vaikka siihen menisi koko syksy. Poikkeuksellista? Ehkä, mutta vasta nyt -otettuani happea- tajuan, kuinka pitkälle sinnillä pääsee, ja kuinka monta vahingollistakin tapaa ja rutiinia olin ennättänyt luomaan pitääkseni itseni, arkemme, sen koko "ruuhkavuosi"-kuvion käynnissä :) Niistä ehkä enemmän myöhemmin. The Point is... Mie alan vasta nyt olla valmis tulevaan. Mie olen koko aikuisikäni tuntenut tarpeelliseksi suunnitella, täyttää kalenteria ääriään myöten, koettaa keretä mahdollisimman paljon. Nyt mie nautin ihan valtavasti kun miulla on päivä, jona saan vaan olla. Aikaa itselleni OLLA TEKEMÄTTÄ MITÄÄN :)
Eilen leikimme ajatuksella, että mitäs jos remppaisimme kotimme valmiiksi? (juu, olemme muutamaa huoneen viimeistelyä vaille valmiita.) Ja myisimme sen! Miksikö? Koska olen (olemme?) aina haaveilleet vuodesta maailman-ympäri-matkalla. Ja jos myisimme talomme, meillä voisi olla varaa toteuttaa tuo haave. Voi, miten kutkuttava ajatus! Takapenkiltä tuli välittömästä Reality Check; "Mutta ei me voida! Miulla on miun musiikki täällä!" Lohduttelimme esikoistamme, ettei tuo Haave ole oikeasti toteutumassa. Mutta jos ei koskaan haaveile, niin ei mikään voi muuttua. Ja jos haaveilee, kehittelee isoja ajatuksia, niin jonain päivänä jokin niistä voi toteutuakin :)
Niin. Tuolta miusta tuntuu koko elämäni kanssa. Tekisi mieleni astua pois mukavuusalueelta. En vain vielä tiedä minne. Yhteiskuntamme odottaa miun tekevän jotakin järkevää ja aikuismaista. Niin, olisihan se fiksua. Kolme lasta, talolaina. Mutta miksi miusta tuntuu, että nyt olisi mahdollisuus hypätä? Luottaa? Mie näen valoa tunnelin päästä, mie en tosin tiedä mihin tämä tunneli on miut vienyt :)
Valoisia ajatuksia teillekkin, missä sitten olettekin <3
rakkain terveisin, pikkuthti
